Tarinoita on melko helppo keksiä. Vaikeampaa on ymmärtää, että kaikki tarinat on jo kerrottu, mutta kertoa ihan itse keksimänsä, muiden miljoona kertaa kertoma tarina tavalla, joka saa sen kuulostamaan uudelta ja tuoreelta. Mikään ei tunnu yhtä pahasti ajanhukalta kuin katsoa vaikkapa elokuva, jossa kerrotaan geneerinen tarina geneerisellä tavalla eikä tarjoilla yleisölle oikeastaan mitään kiinnostavaa. Näin kävi, kun katsoin pari päivää sitten elokuvan Here After, jonka suoratoistopalvelu esittelee näin:

Claire Hiller on helpottunut, kun hänen tyttärensä Robin elvytetään miltei kuolemaan johtaneen onnettomuuden jälkeen. Mutta pian hän alkaa epäillä, että jokin pelottava, pimeä voima on seurannut tytärtä takaisin kuoleman rajalta.

Kuulosti kovin tutulta, eikä käsittelykään tuonut mitään uutta. Maistui amerikkalaiselta tv-elokuvalta (mikä ei ole kehu).

Huonojen tarinoiden lukeminen tai katsominen voi saada kirjoittajan epäilemään omaa tarinaansa: mitä jos joku sitä lukiessaan (sitten kun se on valmis ja julkaistu) tuntee samanlaista pettymystä kuin minä nyt… (Ihan varmasti niin käy, aina joku pettyy, kun henkilökohtaiset odotukset eivät täytykään, kirja vaikkapa osoittautuu liian vaativaksi tai realismin odottaja kohtaa maagis-realistisia elementtejä tai fantasian odottaja ei saakaan odottamaansa geneeristä ”selkofantasiaa”, vaan lynchiläistä outoutta, tai päähenkilö ei olekaan lukijan oma kopio, mutta se on eri asia.)

Toisaalta hyvien tarinoiden lukeminen tai katsominen inspiroi. Samalla herää tietty suorituspaineen tuottama ahdistus: tuohon minunkin täytyy yltää.

Luin juuri Neil Hardwickin Poistetut kohtaukset -muistelmateoksen. Nautin kovasti sen kerronnasta. Monet Alex Schulmanin romaanit ovat tehneet yhtä lailla minuun positiivisen vaikutuksen, niitä olen lukenut nimenomaan kirjailijana, joka lukee toista kirjailijaa ihaillen tämän tarinankerrontakykyjä. JP Koskisen Tulisiipi sai minut nostamaan kollegiaalisesti hattua. Samoin Reidar Palmgrenin Veli jota minulla ei ollut.

Edit: näköjään mainitsen vain miespuolisia kirjailijoita. Mainittakoon siis vielä vaikkapa Carmen Maria Machado, jonka Kahdeksan puraisua nostattaa kirjailijakollegan iholle kylmät väreet taitavuudellaan ja omaperäisyydellään. Toinen kerronnallisilla kyvyillään vaikutuksen tehnyt ”naiskirjailija” (oikeastaan en erottele kirjailijoiden teoksia niiden kirjoittajien sukupuolen perusteella) on Lydia Davis, jonka novellikokoelma Kafka valmistaa päivällistä osoittautui varsin herkulliseksi.

Jotta voisi päästä julkaissuksi kirjailijaksi, täytyy löytää ns. oma ääni. Tämän tietävät useimmat kirjoitusoppaat kertoa. Oma juttunsa on se, että jokaisen uuden teoksen kohdalla pitää löytää juuri kyseiselle tarinalle toimiva kertojan ääni. Joillekin se on helpompaa, toisille, kuten minulle, vaikeampaa. Ei voi vain kertoa löysästi ja puheenomaisesti jutustellen (joskin joidenkin taitavien kirjoittajien kertojat voivat kuulostaa sellaisilta, mikä on tietysti illuusio ja tulosta kerronnallisesta taitavuudesta), vaan pitää löytää tietty tihennetyn ilmaisun tyyli, juuri oikeanlainen kerronnan rytmi ja sävy, joka synnyttää rivien väliin juuri oikeanlaisen tunnelman suhteessa siihen, mitä lopulta kerrotaan.

Se, kuulkaas, ei ole helppoa. Ei minulle. Se kohta prosessista vaatii aikaa, kokeiluja, etsimistä, ankaria painiotteluita kirjoittamisen enkelten ja pirujen kanssa. Valittu sävy ratkaisee mm. sen, millaisia asioita kertoja mainitsee ja mitkä voidaan jättää mainitsematta. Mitkä kohdat syntyvään kuvaan piirretään ja mitkä ovat läsnä vain rivien väliin heittyvinä varjoina, kaiken läpi kulkevana väreenä, elementtien keskinäisiin asemiin liittyvinä aavistuksina.

Osakunnan vuosijuhla järjestettiin 8.3. Ostrobotnian juhlasalissa ja siellä jaettiin merkillisiä tunnustuksia eli kunnia- ja ansiomerkkejä, jotka oli myönnetty tällä kertaa kahdelle kirjailijalle. Heistä toinen oli tietokirja-Finlandian 2024 voittanut kirjailija Riikka Leinonen ja toinen minä.

Paikalle en sattuneista syistä päässyt, joten kyseinen arvostusta symboloiva artefakti jäi minulta toistaiseksi käsiini saamatta enkä siksi voi sen kanssa kuvassa poseerata, mutta suuret kiitokset teille, jotka katsoitte minut ko. huomionosoituksen arvoiseksi!

No niin. Ehdokkuus oli mieluisa yllätys – totta puhuen olin viime syksynä unohtanut koko Finlandia-kuviot enkä ollut muistanut edes toivoa ehdokkuutta, joten kustannustoimittajan soitto tuli aika lailla taikametsästä. Asia täytyi pitää salassa parin viikon ajan enkä kertonutkaan siitä kuin yhdelle naishenkilölle, ja ehdokkuuskuviot Helsingin puolella olivat omanlaistaan pyöritystä, jotakuinkin epätodellinen kokemus, semminkin kun yksityiselämässä oli syksyllä käynnissä isoja muutoksia. Ehdokkuus poiki haastatteluja ja esiintymisiä ja näinpä itseni patsastelemassa ehdokkaiden joukossa televisiossakin.

Palkinto meni Sirpa Kähköselle, hyvä valinta F-diktaattori Uotiselta, ja tämän paljastuttua muut ehdokkaat astuivat taka-alalle, pois julkisuuden valokeilasta, minä ainakin omalta osaltani takaisin arkeen, päivätyötä tekemään ja samalla sitä seuraavaa teosta kirjoittamaan.

Muuttiko ehdokkuus jotain? Vaikea sanoa. Näkyvyys lisääntyi hetkeksi. Kuurupiilon anatomiaa näkyi tulleen myyntiinkin aiempaa useampiin paikkoihin, myös omaan lähi-Prismaan, mutta kirjallisuuden myyntiluvut ovat Suomessa yleisestikin siinä määrin alamäessä (lukuaikapalvelujen halpuuttaminen ei ainakaan vähennä lisääntyvän lukemattomuuden ja kirjahyllyjen katoamisen negatiivista vaikutusta kirjojen menekkiin), ettei ehdokkuus ainakaan minun kohdallani mitään merkittävää myynninlisäystä tainnut laukaista – mahdollisesti suurta yleisöä vierastuttaa romaanin punk-teema ja ehkä myös sen lähtökohtaiseen realismiin yhdistyvä maagisuus. Olen myös huomaavinani, että kirjablogeissa on Kuurupiilosta kirjoitettu vähemmän kuin aiemmista teoksista, mahdollisesti perinteisiä kirjablogejakin on nyt vähemmän kuin ennen ja kirjoja kommentoidaan enemmän Instagramin puolella.

Pian ilmestyy edellisessä teoksestani Väärän kissan päivä unkarinkielinen käännös Typotext-kustantamolta.

Kas: viides romaanini pääsi Finlandia-ehdokkaiden joukkoon!

Mukavaa.

Jani Saxellin arvio uutukaisesta romaanistani Helsingin Sanomissa

”Vähän turhankin rönsyilevän romaanin 575 sivuun mahtuu melkoista alitajunnan ilotulitusta – tai silkkaa pyromaniaa. Jääskeläistä lukiessa on kuin H. C. Andersenin satumaailmat ajaisivat nokkakolarin paranoiamestari William S. Burroughsin rämän Datsunin kanssa. Taustalla vonkuvat särökitaravallit, ylinopeudella kulkeva soitto ja laulajan sudenhuuto.

Hyvällä tavalla villissä ja vaarallisessa Kuurupiilon anatomiassa on aineksia kulttikirjaksi. Se voisi poikia myös oman soundtrack-albuminsa. Misfitsistä Mustaan paraatiin, Sex Pistolsista Ramonesiin, Patti Smithista Kate Bushiin ja David Bowiesta varhaiseen Hectoriin.”

Tässä vaiheessa (4.9.) uusin romaanini on tietääkseni saanut kolme arviota. Ensimmäinen julkaistiin Savon Sanomissa, sama arvio kiertääkin sitten aika monta lehteä, myös Keskisuomalaisen, mikä vähentää ikävästi arvioiden moniäänisyyttä – ei ole tavatonta, että se asia, josta yksi kriitikko teosta moittii, on toisen kriitikon mielestä erityinen ansio, ja päinvastoin.

Mikko Jämsén ihmettelee, miksi kirja on niin paksu, lähes 600-sivuinen. Kieltä kiitellään mutta muuten romaanin olisi hänen mukaansa pitänyt olla ytimekkäämpi, ryhdikkäämpi, suoraviivaisempi.

Jari Olavi Hiltunen toteaa Satakunnan Kansassa, että ”lopputulema on tyylikäs mutta hivenen ylipitkä spefiromaani, jonka kerronta hieman ajoittain laahaa kuin polkupyörän jarru. Päähenkilön sukupuolettomuuden kuvaus on kuitenkin riipaisevan havainnollista.”

Kirjavinkkien Hannu kuvailee teostani ”laajaksi punk-eepokseksi, joka kuvaa yhtä aikakautta ja sen alakulttuurin ihanteita ja kipukohtia pieteetillä”. ”Kirjan vahvuus on oikeastaan ihan jokaisen henkilöhahmon kompleksisuus.”

Viides romaanini Kuurupiilon anatomia (Atena 2023) tuli painosta ja saapui lähetin tuomana ovelleni tänään 10.8. noin kello 10. Tuomo Parikan kansi on varsin hieno. M-kirjain viittaa päähenkilöön, ja taustalla näkyy poispäin kävelevä irokeesipäinen hahmo (kirjassa on mukana punk-juttujakin) sekä profiili, joka kuuluu päähenkilölle.

Itse romaania en osaa arvioida eikä se minun tehtäväni enää olekaan – tein parhaani, loistavan kustannustoimittajan tuella, mutta olisihan tätäkin kirjaa varmasti voinut vielä muutaman vuoden ajan hioa (kuuden vuoden ajan sitä nakuttelin, monia kohtia yhtä uudestaan, editoiden ja karsien ja tarinaa muokaten, olen aika hidas kirjoittaja, ja kun romaanin viimeiset sanat ovat sivulla 572, voidaan todeta että aika piiiiiiiitkä kirja tästä tuli, vaikka yritin kovasti paisuvia tarinalinjoja suitsia matkan varrella; sellaisen kanssa saa painia aika pitkään ja ankarasti ennen kuin sen saa edes jollain tapaa selätettyä…).

Lukijoita, kritiikkejä, käännöksiä ja ties mitä tässä odotellessa…

Tässä maistiaisiksi romaanin ensimmäinen sivu – tästä heräämisestä alkaa tarinan kahden keskeisen henkilön välinen merkillinen ja kohtalokas leikki, marsilaiseksi kuurupiiloksi kutsuttu:

Romaani sijoittuu suurelta osin 80-lukulaisiin punk-piireihin (tosin marrasvirtalainen skene kulkee tässä asiassa omia polkujaan), ja tästä syystä musiikki ja erityisesti punk-musiikki on tarinassa tärkeässä osassa. Kirjan tunnelmiin pääsee ehkä sisään paremmin kuuntelemalla laatimaani soittolistaa. Se sisältää kaikki oikeasti olemassa olevat biisit, jotka romaanissa kuullaan; ikävä kyllä romaanin fiktiivisten bändien (esim. Marsin Kuolleet Keisarit) fiktiivisiä biisejä ei soittolistalta löydy.,

Kuurupiilon anatomian soittolista Youtubessa

Kuurupiilon anatomian soittolista Tidalissa

Viides romaanini Kuurupiilon anatomia (Atena 2023) julkaistaan kuluvan vuoden elokuussa. Tarina sijoittuu Marrasvirran kaupunkiin, johon sijoittui myös edellinen romaanini Väärän kissan päivä (Atena 2017), joskin tällä kertaa liikutaan erilaisissa kuvioissa, kaupungin yönaakoiksi kutsuttujen niittitakkipunkkareiden keskuudessa.

Romaanin henkilöt soittavat musiikkia itse, kuuntelevat sitä levyiltä ja c-kaseteilta ja käyvät konserteissa. Tarina sisältää useita viittauksia niin todellisiin yhtyeisiin kuin myös kuvitteellisiin, joista tärkein on nimeltään Marsin Kuolleet Keisarit.

Tällä fiktiivisellä Marsin Kuolleet Keisarit -yhtyeellä on kappale, jonka sanat ovat seuraavanlaiset:

Hiroshima. Nagasaki. My Lai. Puna-armeija ja Prahan kevat.

Gulag hellii ajattelijaa.

Dachau. Treblinka. Auscwitch. Junamatka, musta saapas.

Arbeit macht frei!

Ku Klux Klan. Alan Turing haukkaa omenaa.

Kirjaroviot. Kirjaroviot. Noitaroviot. Ahneiden pidot.

Ma en haluu olla ihminen.

Ma en haluu olla ihminen.

Ma en haluu olla ihminen.

En haluu olla mies, en haluu olla nainen, vittu, en ees ihminen:

musta tulee marsilainen!

Musta tulee marsilainen!

Musta tulee marsilainen!

Mars nousee, Mars tanssii, Mars rakastaa!

Olen koonnut romaanissa kuultavista tai mainituista oikeasti olemassa olevista biiseistä soittolistat Tidaliin ja YouTubeen. Marsin Kuolleiden Keisareiden tätä biisiä soittolistalla ei tietenkään ole (vaikka olisin toki teoriassa voinut säveltääkin sen ja koota tilapäisen punk-bändin sitä soittamaan ja hoitaa itse ”mekaanisella äänensärkijällä” varustetun punk-kitaran soittamisen), mutta jos kyseessä olisi todellinen kappale, se kuulostaisi aika paljon Sex Pistolsin biiseiltä tai yleensäkin alkuaikojen rokkaavammalta punk-rockilta, mahdollisesti Rudimentary Peniltä, ei niinkään myöhemmältä ankaralta hardcore-paahtamiselta.

Kuurupiilon anatomian soittolista Youtubessa

Kuurupiilon anatomian soittolista Tidalissa

Taianomainen romaani kuurupiiloon kadonneen veljen etsinnästä.

M ei ole tavallinen lapsi: hän joutuu opettelemaan arkipäiväisetkin asiat kuin muualta tullut vakooja. Iloa tuo isoveljen kehittelemä maailman ihmeellisin leikki, marsilainen kuurupiilo.

Kun loistava isoveli katoaa, M syyttää itseään. Vuosien päästä hänen on lähdettävä etsimään totuutta veljen kohtalosta ja siitä, mistä kuurupiilossa todella oli kyse. Matka vie Marrasvirran kaupungin kaduille, missä niittitakkiset yönaakat ja fanaattiset skinheadit antautuvat jokaöiseen kuolemantanssiin.

Viidelletoista kielelle käännetyn Pasi Ilmari Jääskeläisen viides romaani on huikea matka uskollisuuteen, petokseen ja syyllisyyteen.

(Julkaisu siirretty elokuulle)

Huomasin, että kesällä julkaistavan romaanini Kuurupiilon anatomia (Atena 2023) kansi on jo netissä Risingshadow-sivustolla nähtävissä, joten laitettakoon se näkyviin myös täällä: