Olen hidas kirjoittaja. Oikeastaan en edes osaa kirjoittaa, siksi joka romaanin kohdalla koko taito pitää ikään kuin opiskella alusta asti uudestaan, koska jokainen romaani on ihan ikioma sanasotansa, joka pitää käydä olemattomuutta vastaan (alussa on sana, sitä seuraa lause ja kokonainen virke, teksti onkin sitten oma universuminsa). Pitää hahmottaa tarina, sen henkilöt, kaiken kerrottavan syvempi merkitys, se mistä syntymässä oleva romaani todella kertoo. Pitää löytää oikea ääni, sävy, rytmi. Saatan kirjoittaa aloituksen satoja kertoja uusiksi. Yritys ja erehdys, erilaisia kokeiluja. Jos muutaman sivun jälkeen alkaa tuntua epämukavalta, pitää palata säätämään kertojan ääntä.

Minä todella vihaan kirjoittamista. Jokaisen romaanini takana on valtava määrä työtä, tuskailua, uudelleenkirjoittamista, palaamisia synopsistasolle, itse-epäilyksiä, hetkellisiä hybriksiä joita seuraa aina jumalten kosto.

(Esi-isät ja -äidit hymähtävät haudoissaan. Ei heillä ollut aikaa lukea, saati kirjoittaa. He rakensivat taloja ja muuttivat niihin asumaan. Ainakin jotkut heistä. Osa teki kaikenlaista arveluttavaakin, siihen palaan tätä seuraavassa romaanissa.)

Juuri nyt aivoni työstävät sekä sitä käsikirjoitusta, joka on Scrivenerissä kehkeytymässä, että sitä seuraavaa romaania, josta kaiketi tulee eräänlainen sukuromaani, osin mahdollisesti autofiktiivinenkin. Välillä (nyt on kesäloma opetushommista) ruumiini vie aivot kallon sisällä ajelemaan polkupyörällä ympäriinsä tai katsomaan ties kuinka monetta kertaa uudestaan Disney Plussalta Buffya tai Angelia (hassua miten aivot unohtavat vuosien aikana katsotut sarjat ja elokuvat ja saavat ne tuntumaan ikään kuin ihan uusilta, joitakin ydinkohtauksia lukuun ottamatta). Nämä sarjat tuntuvat kotoisilta, ne ovat kirjoittamisen rasittamalle mielelle eräänlainen mukava sohva, jolla köllötellä samalla kun mieli työstää työn alla olevaa tarinaa.