Tarinoita on melko helppo keksiä. Vaikeampaa on ymmärtää, että kaikki tarinat on jo kerrottu, mutta kertoa ihan itse keksimänsä, muiden miljoona kertaa kertoma tarina tavalla, joka saa sen kuulostamaan uudelta ja tuoreelta. Mikään ei tunnu yhtä pahasti ajanhukalta kuin katsoa vaikkapa elokuva, jossa kerrotaan geneerinen tarina geneerisellä tavalla eikä tarjoilla yleisölle oikeastaan mitään kiinnostavaa. Näin kävi, kun katsoin pari päivää sitten elokuvan Here After, jonka suoratoistopalvelu esittelee näin:

Claire Hiller on helpottunut, kun hänen tyttärensä Robin elvytetään miltei kuolemaan johtaneen onnettomuuden jälkeen. Mutta pian hän alkaa epäillä, että jokin pelottava, pimeä voima on seurannut tytärtä takaisin kuoleman rajalta.

Kuulosti kovin tutulta, eikä käsittelykään tuonut mitään uutta. Maistui amerikkalaiselta tv-elokuvalta (mikä ei ole kehu).

Huonojen tarinoiden lukeminen tai katsominen voi saada kirjoittajan epäilemään omaa tarinaansa: mitä jos joku sitä lukiessaan (sitten kun se on valmis ja julkaistu) tuntee samanlaista pettymystä kuin minä nyt… (Ihan varmasti niin käy, aina joku pettyy, kun henkilökohtaiset odotukset eivät täytykään, kirja vaikkapa osoittautuu liian vaativaksi tai realismin odottaja kohtaa maagis-realistisia elementtejä tai fantasian odottaja ei saakaan odottamaansa geneeristä ”selkofantasiaa”, vaan lynchiläistä outoutta, tai päähenkilö ei olekaan lukijan oma kopio, mutta se on eri asia.)

Toisaalta hyvien tarinoiden lukeminen tai katsominen inspiroi. Samalla herää tietty suorituspaineen tuottama ahdistus: tuohon minunkin täytyy yltää.

Luin juuri Neil Hardwickin Poistetut kohtaukset -muistelmateoksen. Nautin kovasti sen kerronnasta. Monet Alex Schulmanin romaanit ovat tehneet yhtä lailla minuun positiivisen vaikutuksen, niitä olen lukenut nimenomaan kirjailijana, joka lukee toista kirjailijaa ihaillen tämän tarinankerrontakykyjä. JP Koskisen Tulisiipi sai minut nostamaan kollegiaalisesti hattua. Samoin Reidar Palmgrenin Veli jota minulla ei ollut.

Edit: näköjään mainitsen vain miespuolisia kirjailijoita. Mainittakoon siis vielä vaikkapa Carmen Maria Machado, jonka Kahdeksan puraisua nostattaa kirjailijakollegan iholle kylmät väreet taitavuudellaan ja omaperäisyydellään. Toinen kerronnallisilla kyvyillään vaikutuksen tehnyt ”naiskirjailija” (oikeastaan en erottele kirjailijoiden teoksia niiden kirjoittajien sukupuolen perusteella) on Lydia Davis, jonka novellikokoelma Kafka valmistaa päivällistä osoittautui varsin herkulliseksi.

Jotta voisi päästä julkaissuksi kirjailijaksi, täytyy löytää ns. oma ääni. Tämän tietävät useimmat kirjoitusoppaat kertoa. Oma juttunsa on se, että jokaisen uuden teoksen kohdalla pitää löytää juuri kyseiselle tarinalle toimiva kertojan ääni. Joillekin se on helpompaa, toisille, kuten minulle, vaikeampaa. Ei voi vain kertoa löysästi ja puheenomaisesti jutustellen (joskin joidenkin taitavien kirjoittajien kertojat voivat kuulostaa sellaisilta, mikä on tietysti illuusio ja tulosta kerronnallisesta taitavuudesta), vaan pitää löytää tietty tihennetyn ilmaisun tyyli, juuri oikeanlainen kerronnan rytmi ja sävy, joka synnyttää rivien väliin juuri oikeanlaisen tunnelman suhteessa siihen, mitä lopulta kerrotaan.

Se, kuulkaas, ei ole helppoa. Ei minulle. Se kohta prosessista vaatii aikaa, kokeiluja, etsimistä, ankaria painiotteluita kirjoittamisen enkelten ja pirujen kanssa. Valittu sävy ratkaisee mm. sen, millaisia asioita kertoja mainitsee ja mitkä voidaan jättää mainitsematta. Mitkä kohdat syntyvään kuvaan piirretään ja mitkä ovat läsnä vain rivien väliin heittyvinä varjoina, kaiken läpi kulkevana väreenä, elementtien keskinäisiin asemiin liittyvinä aavistuksina.